Huovit olivat ainoa ammattimainen sotilasluokka Ruotsin valtakunnassa. He palvelivat linnojen varusväkenä ja heidän tehtäviinsä kuului paitsi linnan vartiointi myös linnan voudin (eli linnan herran) henkivartioston toimi, sekä veronkeruu linnaläänin alueelta. Jälkimmäisestä syystä he eivät olleet mitään erityisen suosittuja miehiä ja maassa, jossa veronalaisilta talonpojilta edellytetään aseistusta ei heidän toimensa ollut rauhanaikanakaan mitenkään vaaraton. Huovit hankkivat varusteensa itse, kuten kaikki muutkin aikakauden soturit. Linnan päällikkö varmasti tarkasti palvelukseensa astuvien miesten asekunnon ja varusteet, ennen kuin kirjasi heidät joukon osaksi. Tuloistaan osan he mahdollisesti käyttivät uusien ja parempien aseiden ja suojusten ostoon, joten palvelusvuosiltaan nuoremman miehen aseistus oli mahdollisesti kevyempää kuin pitempään palvelleen jermun. Heidän tehtäviinsä saattoi kuulua myös raskaana ratsuväkenä taisteluun osallistuminen, mutta silloin kuten veronkeruumatkoillaankin he ratsastivat linnan hevosilla, joista vastuussa oli heidän joukostaan valittu ratsuvouti. Linnan hevoset olivat pieniä työhevosia (runcus), mutta niillä ratsastivat huovit sotaan ja linnan lähetit kuljettivat viestejä.

Aseisiin kutsuttavan talonpojan varustevaatimuksiin kuului jousi, kolme tusinaa nuolia, keihäs, kilpi, kypärä ja jonkinlainen vartalosuoja, kuten suomu- tai ketjupanssari ja/tai topattu takki. Huovin varusteet tuskin ovat olleet vähäisemmät, mutta jousi nuolineen ja keihäs ovat enimmäkseen jalkamiehen varusteita. Vaikka Visbyn taistelun (1361) joukkohaudat osoittavat talonpoikien varusteet olivat usein hyvin vanhakantaisia ajankohtaan nähden ei heidän tappionsa tanskalaisille ritareille ja näiden saksalaisille palkkajoukoille johtunut niinkään aseitten vanhanaikaisuudesta kuin joukon johtajien puutteellisista taidoista.

Talonpojilla oli joitakin miekkoja, mutta kirves oli tavallisempi ase, kuten keihäästä, siitä oli hyötyä rauhantöissäkin. Miekat ovat aseina vaativia ja edellyttävät käyttäjältään harjoitettuja taitoja. Huoveilla luonnollisesti oli kaikilla jonkinlainen miekka. Innokkaimmilla miekkailun harjoittajilla saattoi olla pieniä pyöreitä kupurakilpiä, joita saatettiin kantaa näppärästi vyöllä miekan ohella. Kaksiteräisen miekan halvempi vaihtoehto oli väkipuukko pienen yksiteräisen miekan ja suuren puukon välimuoto. 1300-luvun aivan lopussa ammattimaisten sotilaiden kuten huovien aseistukseen alkoi ilmaantua pitkämiekkoja, joita käytettiin useimmiten kahdella kädellä jalan taisteltaessa.

Talonpoikien kilvet olivat usein yhä pyöreää keskikupuraista mallia, kun taas ratsumiehillä oli jo vakiintunut kolmiomainen ”vaakunakilpi”. Näiden lisäksi ammattisoturien käytössä oli laaja valikoima erilaisia mitä mielikuvituksellisemman muotoisia kilpiä. Ratsailta huovin pääase oli peitsi, mutta koska taistelut käytiin useimmiten jalan käytettiin peistä yleensä keihäänä. Luonnollisestikin ammattisotilaat, kuten huovit saattoivat harjoitella tehokkaampaa keihäänkäyttöä tiiviimmissä muodostelmissa, kuin talonpoikaissoturit.

Talonpoikaiseen aseistukseen kuului yhä myös suuri kahdenkäden tappara. Tästä oli ammattimaisempien sotilaiden aseistukseen alkanut ilmaantua modernisoituja versioita, kuten pertuska, joka oli periaatteessa vain pidempiteräinen ja –vartinen tappara tai hilpari joka oli aivan uusi keksintö. Se oli siis pertuska, jossa oli koukku. Toinen upouusi ratkaisu yhä lisääntyvän levypanssaroinnin ”avaamiseen” oli sotavasara pistokärkineen ja koukkuineen. Siinä missä talonpojat aseistautuivat lyhyin yksipuisin metsästysjousin ja leveäteräisin metsästykseen soveltuvin leikkurikärkisin nuolin oli ammattisotilaan ampuma-ase jalkajousi. Siinä oli puusta ja sarvesta liimattu kaari ja sillä ammuttiin kapeakärkisiä panssarinläpäisyvasamia. 1300-luvulla ilmestyivät myös ensimmäiset teräskaariset jalkajouset, mutta ne yleistyivät vasta 1400-luvun kuluessa. Jo 1300-luvun lopulla ammattisotilaiden joukkoon liittyi myös ampujia, jotka käyttelivät tuliaseita. Pieniä tykkejä ja mörssäreitä, sekä kainalosta laukaistavia käsipyssyjä lähinnä piiritystilanteissa ja meritaisteluissa, mutta yhä useammin myös kenttätaisteluissa.

Huovien vaatetus kuvasti paitsi heidän yhteiskunnallista asemaansa ja palkkaansa, myös heidän ammattiaan. Huovin haarniskassa saattoi olla hänen asekauppiailta ostamiensa osien lisäksi taistelukentältä ”poimittuja” kappaleita. Yksittäisten huovien haarniskointi saattoi poiketa toisistaan siis paljonkin. Jotkut haarniskan osat ovat kuitenkin tyypillisempiä ja tarpeellisempia kuin toiset.

Linnan suurin työntekijäjoukko olivat kuitenkin linnan rengit. Linna oli paitsi alueellisen hallinnon virkaistuin ja varuskunta myös suuri keskuskartano joka tuotti itse ja johon kerättiin kuninkaan kartanoilta ja veroina saadut hyödykkeet ”turvaan”. Se vaati suunnattoman määrän työvoimaa, jota ajoittain pestattiin linnan ulkopuolelta itsellisinä kausityöntekijöinä. Linnan omat rengit saatettiin aseistaa keihäin ja jousin mikäli linna oli uhattuna tai kun väkeä nostettiin sotaan. Aseistettua renkiä kutsuttiin myös nihdeiksi. Nihdit ja talonpojat muodostivat jalkaväen. Nihdit pukeutuvat talonpoikaisesti. He ovat todennäköisesti omaksuneet huoveilta sotilasmuodin piirteitä, mutta vähävaraisempina, eivät yleensä omistaneet juurikaan miekkoja tai haarniskan osia.

Nihdillä tarkoitettiin saksankielisissä maissa aseellista palvelijaa. Nämä taistelivat useimmiten jalan ja Ruotsin valtakunnassa nimityksellä tarkoitettiin useimmiten saksalaisia palkkajoukkoja. Saksalaisten palkkasoturien varustus vaihteli. Nihtijoukkoihin liittyi toki myös ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä. Näitä ylimääräisiä ja kalliita osastoja palkattiin kuitenkin vain sodan uhan alla.

Sodan alkaessa Ruotsin valtakunnassa koottiin sen todellinen sotavoima linnoille. Se koostui, paitsi harvojen rälssimiesten muodostamista raskaan ratsuväen lippukunnista, pääosin talonpoikaisesta jalkaväestä.

-Jani Hyväri

Kuvat Maakuntamuseon, Vapaakomppanian ja WSK:n Huovileiriltä Turun linnalla 2008.