aseet & varusteet
Pajaan ja pajatoimintaan liittyvät kysymykset voi esittää pajavastaava Timo Kilpiölle, pajavastaava[ät]warussepat.fi
p a j a
WSK:n paja sijaitsee Jaanintie 45:ssä, Kuralan kylämäessä, Museokeskuksen arkeologisen kokeiluverstaan yhteydessä.
Jos olet kiinnostunut killan pajatoiminnasta, tervetuloa tutustumaan torstaisin klo 18.
WarusSeppäin Killan tavoitteena on tutkia ja lisätä tietoa ja taitoa keskiaikaisten ja varhaisen renessanssin aikaisten aseiden ja haarniskoiden valmistuksesta, varsinkin täällä pohjolassa käytettyjen osalta.
Jotta saisimme aikaan mahdollisimman alkuperäisiä vastaavia aseita ja varusteita, täytyy tietysti myös työkalujen vastata keskiajalla käytettyjä. Eniten yksittäinen käyttöä näkevä väline on tietysti vasara, joka ei muuttunut oikeastaan yhtään.
Pienillä modifikaatioilla tehdasvalmisteisista vasaroista saa varsin käyttökelpoisia. Alasin myös on suurinpiirtein samanlainen; iso köntti rautaa. Pienemmät muotoalasimet ovatkin sitten haasteellisempi juttu, usein ne joutuu tekemään itse. Pihdit ja viilat ovat myös periaatteiltaan samoja nykyään kuin vanhatkin. Nykyajalle on annettu myönnytyksiä pääasiassa eniten aikaa vievässä viimeistelyssä, käytämme hiomapapereita ja usein erilaisia hiomakoneita.
Materiaaleina pyritään käyttämään mahdollisimman paljon alkuperäisiä vastaavia. Peukalosääntönä kankaat puhdasta villaa, pellavaa, hamppua, nokkosta, jossain tapauksissa puuvillaa. Nahka kasvi- tai öljyparkittua, ei kuitenkaan modernia kromiparkkia. Nykyaikainen teräs on keskiaikaista paljon tasalaatuisempaa ja puhtaampaa, mutta saadakseen aikakautista vastaavaa tavaraa pitäisi sitä tehdä itse. Moiseen projektiin ei pieniä kokeiluja enempää ole haluttu lähteä, joten tyydymme käyttämään suosiolla modernia tehdaslaatuista rakenne- ja hiiliterästä. Nämä valitaan kuitenkin vastaamaan seostukseltaan mahdollisimman liki alkuperäisiä malleja.
h i s t o r i a a
Viikinki/normanni/Suomessa MYÖHÄINEN RAUTAKAUSI, 800-1100 jKr
Aikajakso on melko pitkä, mutta muutoksia ei tapahtunut paljoakaan ja varusteet noudattavat vieläkin roomalaisia malleja. Vain rikkailla oli varaa rengaspanssaripaitaan, joka usein periytyi isältä pojalle useiden sukupolvien ajan. Kypärä oli aluksi pääasiassa pienistä paloista ja vanteista koottu ns. spangen-tyyppinen, mutta aikakauden loppua kohden yhdestä palasta tehty malli yleistyi. Nenää suojaava nasaalilevy yleinen. Kypärät olivat myös harvinaisia, vain kaikkein rikkaimmilla oli varaa sellaiseen. Kilpi yleisesti pyöreä, keskuskupuralla, tai myöhemmin ns. tippakilpi normanneilla jalkaa suojaamaan ratsastattaessa. Miekka melko lyhyt- ja leveäteräinen. Kirveet ja keihäät tietysti yleisesti käytössä.
Ristiretkiaika/Suomen VARHAISKESKIAIKA, 1100-1300 jKr
Tänä aikakautena rengaspanssaripaidat olivat yleisesti pitkähihaisia, joissain tapauksissa hihoihin oli liitetty lapasosat. Rengaspanssarihuput ja -lahkeet olivat myös yleisempiä. Kypärissä yleistyi ns. kattilahattu sekä koko pään ympäröivä heaume. Rengaspanssarin vahvikkeeksi alettiin käyttämään kovitetusta nahkasta tehtyjä osia, kuten kyrasseja. Ensimmäiset kypärän lisäksi raudasta tehdyt levyosat olivat polvikupit, usein kalliilla kankaalla päällystetyt. kauden loppua kohden jaloissa alettiin käyttämään rengaspanssarilahkeitten lisäksi kovitetusta nahkasta tehtyjä suojuksia ja/tai reisissä useasta kangaskerroksesta tehtyjä toppalahkeita. Jalkaväellä erityisesti yleistyi vastaava monikerroksinen toppatakki, gambeson. Miekat pidentyivät ja kapenivat, kilvet pienenivät vartalon panssaroinnin lisääntyessä. Ratsuväen keihäs oli muuttunut jo pitkäksi ja tukevaksi peitseksi tukirenkaineen.
TRANSITIOKAUSI 1300-1420 jKr
Isompien palojen kysyntä johti sulattojen koon kasvuun, ja näin aikaansaatujen harkkojen koko kasvoi. Alettiin valmistamaan kyrasseja, kuvassa kangaspäällysteinen malli n. 1350-1370. Ketjujen käyttö aseiden varmistukseen olivat huipussaan 1300-luvun puolivälissä. Kypärämallina aiemmin pieni heaumen alla pidetty bascinet kasvoi kokoa ja alettiin käyttää yksinään, visiirillä tai ilman. Rengaspanssarikaulus eli aventail kiinitettiin bascinetin alareunaan. alimmaisena pidettiin edelleen rengaspanssaripaitaa. Käsivarsi- ja olkapanssarit tulivat yhä peittävimmiksi ja niiteillä suoraan toisiinsa artikuloiduiksi. Samoin jalkapanssarit kasvoivat kokoa ja teräskengät otettiin käyttöön. Teräskintaat syrjäyttivät rengaspanssarilapaset, ja mallina oli yleisesti ns. tiimalasihanskat. Kaikenkaikkiaan pienistä paikallisista eroista huolimatta haarniskatyyli oli yleiseurooppalaista. Osat kiinitettiin nyöreillä alimmaisena olevaan asetakkiin; pourpoint. Koko setti alkoi kauden lopulla olla jo melko painava, mutta huonoin seikka oli lämmön heikko poistuminen. Aseissa kehitys johti enemmän leikkaavuudesta pisto- tai perkussiovaikutuksen hakemiseen; miekoista tuli kapeita teräväkärkisiä ja erilaiset nuijat, hilparit, sotavasarat saivat enemmän jalansijaa. Ratsailla ritarien ensisijainen ase oli edelleen peitsi, mutta sen tehoa lisäsi rintapanssariin kiinitetty peitsituki. Tämä taas lisäsi levyhaarniskoinnin lisäämisen tarvetta erityisesti kaulan ja vasemman hartian etupuolella.
VALKOINEN KAUSI; goottilainen/milanolainen 1420-1500 jKr
Kaudesta käytetään nimitystä 'valkoinen' siksi että tällöin haarniskat tehtiin kattamaan päästä jalkoihin kiiltävällä pellillä. Syntyi myös kaksi toisistaan tyylillisesti eroavaa pääsuuntaa; alppien eteläpuolinen eli milanolainen ja pohjoispuolinen eli goottilainen. Pohjois-Italian haarniskapajat tuottivat myös paljon varusteita Ranskan ja Englannin markkinoille, muokattuna paikalliseen makuun. Milanolaiset haarniskat olivat tyypillisesti pyöreämpimuotoisia, sileäpeltisiä ja paksumpimateriaalisempia, tosin hiiliteräksen tultua käyttöön pellit ohenivat huomattavasti. Goottilainen tyyli suosi urituksia ja vekkejä rakenteellisen vahvuuden hakemiseksi sekä kulmikkaampaa muotoa. Haarniskaosat olivat koottu useammasta toisiinsa artikuloiduista osista liikkuvuuden parantamiseksi suojauksesta tinkimättä. Pienempiä paikallisia valmistuskeskuksia ja panssarityylejä löytyi ainakin Burgundista, Flanderista, Englannista ja Iberian niemimaalta. Aluksi alla käytettiin edelleen pitkää; rengaspanssaripaitaa, joka myöhemmin pelkistyi takkiin kiinitetyiksi paloiksi suojaamassa viimeisiä pellittömiä kohtia; kainaloita, kyynärtaipeita ja nivusia. Saksan alueella käytettiin myös rengaspanssarishortseja. Kypärä oli usein sallet-tyyppinen pitkällä niskaa suojaavalla tiitalla ja kasvojen alaosaa suoja erillinen kaulasuojus. Italiassa suosittiin armet-tyyppistä tiukasti istuvaa koko pään suojaavaa kypärää. Myös antiikin kypäriä muistuttava barbuta oli yleinen. Vaikka kiillotettu pinta oli yleinen, se ei ollut kuitenkaan ainoa vaihtoehto; käytössä oli myös paljon sinistettyjä, russetoituja sekä kankaalla päällystettyjä haarniskoita. Tavallisen sotilaan varustukset saattoivat olla myös maalattuja.
RENGASPANSSARI
Rengaspanssari on kelttien keksintöä ja sitä on valmistettu jo ainakin 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Roomalaiset ottivat sen myös pian käyttöönsä ja käyttivätkin sitä sitten aktiivisesti koko valtakautensa ajan ja näin siirtäen sen myös keskiajalle. Sana 'maille /mail' tuleekin latinankielen sanasta 'macula' joka tarkoittaa verkon reikää.
Rengaspanssari on keskiaikaisen sotilaan perusvaruste ja liki kahden tuhannen vuoden käyttö kertookin sen tehokkuudesta. Eräs yleinen harhaluulo liittyy nuolien suureen läpäisykykyyn, varsinkin bodkinien eli piikkikärkisten nuolien osalta. Esitetään myös että levyhaarniskoiden kehitys olisi liittynyt rengaspanssarin riittämättömyyteeen nuolien osalta, mutta näin ei välttämättä ole. Useimmat nykypäivän testit tehdään alkuperäisiä oloja vastaamattomina, materiaalit vääriä, niittaukset huonoja, pehmustus vääränlaista, kohde ei liiku jne. Myös monet aikakautiset lähteet kertovat rengaspanssarin suojaavuudesta.
Sama koskee miekkoja. Yleisesti hyväksytään se, että rengaspanssari suojaa hyvin viilloilta, kaikki pistotkaan eivät välttämättä lävistä, mutta silloin kärjellä päästään työntämään ja ohjaamaan vastustajaa parempaan asemaan jatkotekniikoita varten. Esimerkkejä on jopa hyvästä kestävyydestä peitseä vastaan. Rengaspanssarin vahvuutta eli joustoa voidaan käyttää myös heikkoutena käyttämällä nuijia ja muita ei-leikkaavia massa-aseita ruhjomaan ja katkomaan luita panssarin alla. Tämä tuokin esille sen seikan, että rengaspanssaria käytettiin pehmustekerrosten kanssa; joko toppatakin tai useamman paitakerroksen. Tämä yhdistelmä luo tehokkaan suojauksen, jota kumpikaan yksinään ei onnistuisi luomaan.
Lähteet mainitsevat useita eri tyyppejä rengaspanssareista kuten haubert de joute/guerre, botte chassee, haute clouer, demi-clouer, kaksinkertainen rengaspanssari jne, tosin nykyään ei olla varmoja minkälaisia ne käytännössä ovat olleet ja mikä tarkalleen luokitusten tarkoitus on ollut. Nämä ovat kuitenkin aikaansaaneet valitettavasti vieläkin elävät, 1800-luvulla keksityt termit chain-mail ja plate-mail yms, jotka ovat epätieteellisiä nykynäkemyksessä.
Valmistus aloitetaan langasta. Tämä on ollut rengaspanssarin keksimisen lähtökohta; vähäiset rautamäärät saadaan käytettyä paremmin, helpommin ja vähemmällä materiaalihukalla hyväksi kuin niiden hitsaaminen isommiksi levypaloiksi. Meltoraudanpala taotaan pitkulaiseksi klöntiksi, jota sitten lyödään yhä pidemmäksi ja ohuemmaksi puikoksi. Tietyssä vaiheessa puikkoa aletaan vetää reikäsiivan läpi langaksi, siirtyen aina pienempään reikään kunnes haluttu langanpaksuus on saavutettu, 0,8-1,8mm välillä, yleisimmillään 1,2-1,4mm. Roomalaisajalla oli myös tapana tehdä puolet lenkeistä levystä lävistettynä kokonaisina 'prikkoina', mutta keskiajalla melkein kaikki rengaspanssarit tehtiin pelkästään niitatuista lenkeistä. Muita mahdollisuuksia tehdä kiinteitä lenkkejä olivat avolenkin päiden ahjohitsaaminen kiinni sekä palasta lävistämällä ja venyttämällä tehty lenkki, mutta nämäkään eivät enemmän aikaavievinä prosesseina olleet kovin yleisiä.
Aikaansaatu lanka kierretään tangon ympärille. Tangon paksuus valitaan sen mukaan kuinka iso halkaisija lenkille halutaan. Tai oikeastaan hieman suurempi, sillä seuraavassa vaiheessa nyt jousen näköinen lankakieppi katkaistaan pituussuunnassa ja näin saadaan irtolenkkejä. Näiden päät taivutetaan hieman päällekkäin jotta saadaan alue niittaukselle. Historiallisissa panssareissa halkaisija on yleensä jotain 6-10mm välillä.
Seuraavaksi litistetään joko vain ylimenevät osat tai koko lenkki halutun tyylin mukaisesti. Muuta lenkkiä leveämmälle pällekkäisten lenkinpäiden alueelle lävistetään piikkipihdeillä joko pyöreä tai soikeahkon viivamainen lävistys niittiä varten. Toisilla pihdeillä, joissa on toisessa leuassa kolo niitin päälle ja tasainen leuka kannalle, puristetaan niitti lävistykseen niin, että leveämpi niitinpää tulee lenkin tasalle ja terävä pää tyssääntyy kupumaiseksi kannaksi. Tämä kupu tulee valmiissa panssarissa ulospäin eikä näin pääse hiertämään allaolevia kankaita. Niitit tehdään joko lyömällä lankaa litteäksi ja leikkaamalla kolmiomaisia niittejä tai tekemällä 'mininauloja'.
Lenkkejä liitetään ketjumaisesti toisiinsa 4-1 tyylillä eli yhdellä lenkillä sidotaan aina neljä lenkkiä. Näitä ketjuja voidaan liittää toisiinsa eri mallisiksi paloiksi, joista taasen kootaan haluttu varuste, kaulus, paita, mantteli tms. Eri mallisilla paloilla voidaan räätälöidä varusteita paremmin istuvimmiksi ja säästää painossa.
LEVYPANSSARI
Sosioekonomiset muutokset sydänkeskiajan Euroopassa vaikuttivat tietenkin myös sotilaiden varustuksiin. Jalkaväen osuuden kasvu taistelukentillä vaikutti ratsatavan eliitin suojautumistarpeeseen yhä enenevässä määrin. 1100-luvulle asti varustus oli pitkälti myöhäisroomalaista tyyliä, rengaspanssaripainotteista ja ainoa levyosista koottu panssari yleisesti vain kypärä. Aikaisemmin mainitut isommat sulatot olivat olleet teknisesti mahdollisia jo aiemmin, mutta vasta nyt alkoi esiintyä painetta rankentaa sellaisia enemmän nimenomaan panssareita varten.
Seuraavat levyosat kypärän jälkeen tehtiin suojaamaan rintakehää ja jalkoja. 1200-luvulla aletaan niittaamaan pienehköjä levyosia tai vannemaisia suikaleita rengaspanssaripaidan päällä pidettävän päälimekon, surcotte, sisään. Jalkojen suojausta parannettiin takomalla polvikuppeja ja niittaamalla rautasuikaleita erillisiin lahkeisiin. Kypäriä alettiin valmistaa yhän isommista, ja siten vähemmistä paloista kuin aiemmin. 1300-luvulle tultaessa sääripeltejä (shynbald) oli alettu tekemään yhdestä palasta. Siitä eteenpäin palojen koko ja kattavuus kasvoi nopeasti.
Jo varhain sepät erikoistuivat tiettyjen osien tekemiseen, ja ajan saatossa ammattinimike muodostui sukunimeksi, kuten Helmschmidt, ja ammatti periytyi perheessä isältä pojalle. Haarniskavalmistuksen keskukset, kuten Milanon Via armorari, pystyivät kokoamaan kokonaisen armeijan varustukset hyvinkin nopeasti optimoidun sarjakäsiteollisen valmistus- ja kokoamissysteemin avulla. Esimerkiksi vesivoiman avulla yksi taho valmisti usemman kypäräaihion nippu kerrallaan ja myi sitten tämän nipun varsinaiselle kypärien takojalle, joka taas puolestaan myi muotoon taotut pellit killottajalle jne.
TERÄASEET
NAHKATYÖT
